Kansanterveys
Sairastuneen rinnalla ei tarvitse jännittää oikeita sanoja, sillä tärkeintä on olla läsnä, sanoo rintasyövän sairastanut Heidi Willman.
Heidi Willman sairastui rintasyöpään vain 34-vuotiaana vuonna 2016. Sittemmin hän on tehnyt pitkäjänteistä työtä syöpään sairastuneiden hyväksi ja puhunut kokemuksistaan avoimesti.
Sairastettu syöpä ei enää vaikuta Willmanin arkeen, mutta ihmisenä sairaus muutti häntä monin tavoin.
Ensin muuttui suhde omaan kehoon: Willmanilta poistettiin rinnat, ja hoidot veivät hiukset. Arvet kehossa muistuttavat siitä edelleen. Vuosikymmenet julkisuudessa, sosiaalinen media ja työ kauneuden parissa eivät ainakaan vähennä ulkonäköpaineita, mutta sairaus opetti Willmania suhtautumaan ulkonäköönsä aiempaa armollisemmin.
– Ajattelen, että tässä minä nyt olen. Olen tällainen ja olen käynyt tämän kaiken läpi. Olen elossa, terve ja onnellinen, hän sanoo.
Onni löytyy pienistä asioista
Sairauden keskellä Willman alkoi etsiä pieniä myönteisiä asioita aina, kun voimia riitti.
– Sairastuessa voi tuntua siltä, että katto romahtaa päälle ja kaikki hajoaa ympäriltä, Willman sanoo. Mutta vähänkin parempina päivinä hän yritti nousta sängystä ja kävellä vaikka postilaatikolle. Oli tärkeää tehdä jokin pienikin asia ja saada hetkeksi muuta ajateltavaa.
– Ajatus hetkessä elämisestä kuulostaa kliseeltä, mutta se pitää paikkansa. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo. Siksi pienistä asioista kannattaa nauttia, Willman sanoo.
Läheisten läsnäolo on arvokasta
Willman korostaa läheisten läsnäolon merkitystä. Eräs Willmanin tuttavista vetäytyi diagnoosin jälkeen. Myöhemmin selvisi, ettei tämä ollut tiennyt, mitä sanoa.
Willman sanoo, ettei sairastuneen rinnalla tarvitse osata sanoa oikeita asioita. Voi tuoda kaupasta pullapussin ja kahvia, katsoa yhdessä televisiota tai kysyä yksinkertaisesti, mitä kuuluu.
– Sanoilla tai tekemisellä ei ole niin paljon merkitystä kuin sillä, että tietää toisen olevan läsnä, Willman sanoo.
Tänä syksynä Willmanin kymmenen vuotta kestänyt tehostettu syöpäseuranta päättyi. Hän tuntee suurta kiitollisuutta hoitajia, lääkäreitä, fysioterapeutteja ja muita häntä hoitaneita ammattilaisia kohtaan.
– Toivon silti, etten enää koskaan kuule heistä, hän nauraa.
