Usein yhdistävänä tekijänä sairastuneiden tarinoissa on kuitenkin se, miten sairastuminen järisyttää niin omaa kuin läheistenkin elämää kovin monella tavalla. Itse sairaus ja siihen liittyvät vaivat saattavat vakavuudestaan huolimatta olla jopa sivuroolissa sairastuvan elämässä. Sairastumiseen liittyvät suru, pelko ja huoli läheisistä ovat monelle sairastuvalle eniten voimia vieviä ja mieltä painavia asioita.

Kun näin jälkikäteen ajattelen omaa sairastumistani mahasyöpään ja muutamaa vuotta myöhemmin tilanteen uusiutumista, on päällimmäisenä muistissa edelleen voimakkaimpana huoli lapsista. Se suru ja tuska, jota äitinä tunsin, kun jouduin kertomaan heille sairastumisesta ja myös se huono omatunto, jota olen potenut siitä, etten voinut kaikissa tilanteissa olla heidän tukenaan. Se on muistus kaiken rajallisuudesta; on paljon missä ystävät, sukulaiset ja ammattilaiset voivat auttaa, mutta eivät kaikessa – vakavasti sairastumiseen liittyy väistämättä jonkinlaista kärsimystä.

Mutta se minun tarinani.

Kokenut lääkäri ja sairaanhoitaja tekivät minulle tähystystutkimuksen. Tutkimuksen jälkeen nousin istumaan. Lääkäri katsoi minua silmiin ja sanoi vakavana, että "teillä on pitkälle edennyt mahasyöpä, joka vaatii nopeasti toimenpiteitä". Sain selkeät ohjeet mitä lähipäivinä tapahtuisi ja luvan lähteä kotiin hoitamaan asioita kuntoon. Sairaalan ulkopuolella istuin puistonpenkille ja aloin itkeä. Olin pidempään jatkuneista oireista osannut aavistaa, ettei kaikki ole kunnossa, mutta mahasyöpä?

”Lapseni saivat tietysti kaikki paljon apua ja tukea mieheltäni ja muilta läheisiltä, mistä olen äärettömän kiitollinen.”

Raskaimmalta tuntui ajatus siitä, että minun pitäisi mennä kotiin ja kertoa 14-, 16- ja 19-vuotiaille lapsilleni sairastumisestani ja jättää heidät heti sen jälkeen ja mennä kahden päivän kuluttua leikkaukseen. Olin sairaalassa saanut ohjeeksi kotona kertoa, että tilanne on vakava, mutta ei toivoton. Mietin, miten lapseni tätä viestiä kukin tykönään tulkitsisivat. Perheessämme ja lähipiirissämme aiemmin syöpään sairastuneet olivat kaikki menehtyneet, äitini ja isäni lasten ollessa pienempiä. Erityisen tuskalliselta tuntui se, että nuorimman poikani paras ystävä oli joitakin viikkoja aiemmin kuollut traagisesti koulun pihalla tapahtuneessa onnettomuudessa ja koko lastemme elinpiiri suri hänen järkyttävää kuolemaa. Olimme vain viikkoa aiemmin olleet hänen muistotilaisuudessaan. Tuntui ylitsepääsemättömältä lisätä poikani tuskaa kertomalla omasta vakavasta sairastumisestani.

Lapseni saivat tietysti kaikki paljon apua ja tukea mieheltäni ja muilta läheisiltä, mistä olen äärettömän kiitollinen. Sain itse valtavan hyvää hoitoa, empatiaa ja kannustusta. Mahasyövän ja uusiutuneen mahasyövän jälkeen olen voinut palata tehtäviini ja elää täysipainoista elämää. Kun minulta usein kysytään miten voin, vastaan nykyään, että juuri nyt kaikki on hyvin. Ja kun katson aikuisia lapsiani, tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että kaikilla heillä on nyt kuitenkin asiat hyvin. Kaiken tapahtuneen jälkeen se tuntuu kovin lohdulliselta.

Suru, pelko ja huoli ovat osa elämää, mutta pystymme niitä myös ainakin jonkin verran hälventämään. Tämän me kaikki voimme lähimmäisinä ottaa huomioon jos ja kun lähipiirissämme sairastutaan. Myös sosiaali- ja terveydenhuollossamme osataan entistä paremmin, ainakin omien kokemusteni mukaan, nähdä ihminen kokonaisuutena kaikkine tarpeineen.