Silloin parikymppinen nuorukainen ei ollut lainkaan varautunut siihen, että lääkäri kertoisi hänen olevan hiv-positiivinen. Uutinen oli niin iso shokki, että Tuomas ei muista tilanteesta mitään.

Tuomaksen mielessä olivat 1980-luvulla levinneet kuvat sairaalasängyissä riutuvista potilaista ja hän ajatteli kuolevansa. Lääkäri kertoi kuitenkin, että jo viisi vuotta aikaisemmin oli saatu toimivat lääkkeet. Hän antoi Tuomakselle puhelinnumeron, josta voisi pyytää tukea ja tukihenkilön.

- Tukihenkilöstä oli todella iso apu siinä, että pääsin pahimman kriisin yli, Tuomas kertoo.

Tuomas jatkoi normaalia elämää, teki töitä ja opiskeli. Aluksi hän yritti olla ajattelematta koko asiaa, mutta hakeutui sitten vertaistuen piiriin.

- Jos tartunnan takia eristäytyy, niin siitä tulee iso mörkö, joka estää tutustumasta uusiin ihmisiin ja luomaan parisuhteen. Mutta jos siitä pystyy puhumaan ja käsittelee kaikki vaikeat tunteet, kuten häpeän, vihan ja surun, niin sitten tästä asiasta voi psykologisesti päästä yli, Tuomas toteaa.

Nykyään Tuomas elää täysin tavallista elämää, lukuunottamatta päivittäistä lääkitystä ja puolen vuoden välein tehtävää kontrollia. Muutama vuosi sitten tutkimuksissa todettiin, ettei hiv-positiivinen tartuta, kun virusarvot on saatu lääkityksellä alas.

- Tieto siitä, etten voi olla toisille vaaraksi tai siirtää tätä eteenpäin, on vaikuttanut elämääni voimakkaasti. Se on poistanut syyllisyyden ja pelon siitä, että jotain voi sattua, Tuomas kertoo ja toteaa vielä toivovansa, että tiedon lisääntyessä turhat pelot hiv-potilaita kohtaan hälvenevät.

- Nyt 15 vuoden jälkeen sanoisin, että hiv on tuonut rikkautta elämääni. Se on pakottanut itsetutkiskelun tielle ja pohtimaan asioita. Vertaistuki on vieläkin tärkeää, mutta tässä vaiheessa voin tukea muita jakamalla kokemuksia ja toimimalla tukihenkilönä. Jännä sanoa, mutta tämä antaa paljon hyvääkin, Tuomas iloitsee.