Ensimmäinen infarkti varoitteli itsestään baari-illan aikana huhtikuussa 2011. Näkökenttään ilmaantui puutoksia, minkä jälkeen yleinen olotilani huononi dramaattisesti. Tiesin, että jotakin pahaa oli tapahtunut. Hakeuduin tutkimuksiin, ja selvisi, että olin saanut aivoinfarktin.
Vietin sairaalassa muutaman päivän, mutta saamastani hoidosta huolimatta oloni ei liiemmin kohentunut. Kotiuduin, mutta jouduin hakeutumaan monta kertaa uudelleen päivystykseen. Minulle kuitenkin vakuuteltiin, ettei tutkimuksissa näkynyt mitään toiseen infarktiin viittaavaa, vaan tuntemukseni olivat infarktin jälkioireita.
Lopulta pyysin isääni auttamaan minua kotiini, sillä en enää pystynyt toimimaan siellä yksin. Pelkäsin koko ajan, että jotakin pahaa tapahtuu. Heinäkuussa, kolmisen kuukautta ensimmäisen infarktin jälkeen jaloistani lähti ensin tunto, ja sitten menetin tajuntani. Katsoin kuolemaa silmästä silmään, kun toinen, aiempaa huomattavasti voimakkaampi aivoinfarkti iski.
Pelkäsin koko ajan, että jotakin pahaa tapahtuu.
En koskaan saanut entistä työkuntoani takaisin. Minulle jäi väsymysoireisto, jonka vuoksi väsyn hyvin helposti. Vuosien kuluessa olen saanut sekä ammatillista että neuropsykologista kuntoutusta, joka on antanut paljon tukea oireideni hyväksymiseen. Kuntoutuksen aikana olen kuullut monesta suusta, että tarinani on uskomaton – tilastojen mukaan minun ei kuuluisi olla läheskään näin hyvässä kunnossa.
Lue myös: Pekka Hyysalo: Mahdotonta ei ole olemassakaan
Voin elää nyt vapaammin
Oireistani huolimatta elän aktiivista ja täysipainoista elämää. Vietän mökillä pitkiäkin aikoja, mutta koska en enää voi ajaa autoa, veren hyytymisarvon mittaaminen laboratoriossa olisi kalliiden taksimatkojen päässä. Minulla on käytössäni niin sanottu omahoito, jossa itse mittaan vereni paksuuden. Mittaria on helppo käyttää, se käsittääkseni toimii jokseenkin samalla logiikalla kuin diabetesta sairastavien verensokerimittari. Tippa verta liuskalle, ja saan veriarvot näkyviin. Mittarin avulla olen oppinut, miten erilaiset ruoka-aineet vaikuttavat veren hyytymiseen ja näin pystyn samalla syömään terveellisemmin.
Mittari mahdollisti monelta osalta myös osallistumiseni toukokuussa Aivoliiton kanssa järjestettyyn hyväntekeväisyyspyöräilytapahtumaan, jossa poljin neljän kuukauden aikana noin 4500 kilometriä, myös Ruotsin ja Norjan puolella. Tapahtumalla haettiin näkyvyyttä niin tärkeälle neuropsykologiselle kuntoutukselle, joka auttoi minuakin toipumisessani. Omahoito ja mukana kulkeva mittari on parantanut elämänlaatuani huomattavasti. Voin elää nyt vapaammin ja olenkin monelle kaverille sanonut, että tuntuu kuin suuri kivi olisi vierähtänyt harteilta.
Kirjoittaja: Esa Karjalainen