Lääkäri suhtautui asiaan rauhallisesti, mutta Mikkonen tunsi itse, ettei kaikki ollut niin kuin pitäisi. Halkoja hakatessa hengästytti.

Röntgenkuvat kertoivat, että kyse oli jostain vakavammasta, ja lähete Oulun yliopistolliseen sairaalaan lähti kiirellisenä.

– Siellä oli niin täyttä, ettei ollut vapaata aikaa näytteenottoon, mutta lääkäri otti minut ylimääräisenä potilaana. Vajaan kahden viikon päästä hän soitti ja kertoi, mitä oli löytynyt, ja pyysi syöpäpolille tekemään hoitosuunnitelmaa, Mikkonen muistelee.

Diagnoosi oli ei-pienisoluinen keuhkosyöpä. Näytepalassa näkyi myös merkkejä asbestista, jolle Mikkonen oli työssään altistunut. Leikkaaminen ei ollut mahdollista, mutta muut hoidot olivat. Potilas oli hyvässä kunnossa, eikä kasvain ollut levinnyt.

– Minulle annettiin 30 kertaa sädehoitoa ja 16 kertaa sytostaatteja reilun kuukauden aikana. Hyvät ystävät veivät ja hakivat minut, kun omalla autolla ajaminen ei ollut suositeltavaa, eikä lähipiiri antanut ajaa autoa. Perheenjäsenet saivat olla mukana sädehoidon aikana.

Kotiin palattuaan Mikkonen söi, mutta ruoka ei maistunut miltään, koska suussa maistuivat vain sytostaatit.

– Sitten piti ottaa tunnin päiväunet, mutta sen jälkeen minä mennä liputtelin tuolla milloin jalkaisin, milloin pyörällä. Siitä olisi voinut tulla sairaaksi, jos olisi jääny petiin makaamaan, Mikkonen kertoo elämästään hoitojakson aikana.

Hoitojaksoa Mikkonen kuvaa kovaksi kuuriksi, mutta kertoo saaneensa aina hyvää hoitoa ja huolenpitoa.

– Kun viimeinen sädehoito annettiin, niin ne sairaanhoitajat olivat niin herttaisia, että halasivat ja sanoivat, että voisi tavatakin, mutta toivottavasti ei näissä merkeissä enää koskaan.

Tapaamisia ei ole tarvittu. Kolmen vuoden kontrollien jälkeen Mikkonen kertoo kasvaimen kuivahtaneen pois. Nyt hän nauttii tavallisesta perhe-elämästä vaimon kanssa ja iloitsee, kun tytär tulee joskus heitä katsomaan.